Tämä on eräs vanhempi teksti, jonka olin kirjoittanut aikaisempaan blogiini. Tahdon lisätä sen myös tänne, sillä se on minulle itselleni tärkeä. Kyseessä on ensimmäinen parasystäväni.

 

 

Se on oikeasti aika karua, kun huomaa kuinka ihmiset kasvavat erilleen. Ensin rutiineista aletaan lipsua, sen jälkeen yhteinen aika vain vähenee ja vähenee. Sitä ei aina heti huomaa, mutta sitten eräänä päivänä huomaat, että ette ole edes puhuneet moneen viikkoon. Molemmilla on omia asioitaan hoidettavina. Sovitte tapaavanne, mutta sitäkin täytyy vain lykätä ja lykätä. Olitte ennen toisillenne kaikista tärkeimpiä, mutta nykyään hyvä, että jaksatte edes kuulumisia kysyä. Teillä ei enää vain ole sitä sidettä joka piti teidät aina yhdessä. Molemmat tiedostavat asian, tiedostavat, että ette enää koskaan tule olemaan kuin ennen.

Anna minulle anteeksi, en olisi saanut olla sinua kohtaan niin välinpitämätön, en ymmärtänyt silloin, että jokainen suhde on kiinni molemmista. Se vaatii molempien huolenpitoa ja kiinnostusta. Se ei säily, jos molemmat eivät siitä pidä kiinni. En olisi todellakaan halunnut menettää sinua, mutta menetin silti ja nyt olen yksin ilman sinua. Nyt vasta ymmärrän, että oikeasti rakastin sinua. Olit se tärkein.

Kaikki hetket kanssasi ovat kultaa. Tulen muistamaan ne aina, en koskaan unohda niitä. Tällä hetkellä en tiedä missä olet, mutta voin vain toivoa, että näkisit tämän. Ymmärtäisit kuinka paljon kaipaan sinua. Ja kuinka paljon rakastinkaan sinua sekä rakastan edelleen. Olit ensimmäinen ulkopuolinen ihminen jota opin rakastamaan ja tulen muistamaan sinut siitä. Hyvällä.

Palaisin menneisyyteen jos vain voisin, olisin parempi ihminen sinua kohtaan. Toisaalta, en muuttaisi menneisyydestä mitään, sillä sinä olet sen kanssani elänyt enkä kadu juuri mitään muuta kuin sitä, miten käyttäydyin sinua kohtaan ja jätin sinut yksin. Olin vähällä luovuttaa, mutta olit kanssani. Minä en tehnyt eteesi niinkään paljoa, en ollut luonasi kun tarvitsit minua. En ollut siellä kun olit yksin ja halusit luovuttaa. Suoraan sanottuna olin maailman kamalin ihminen sinulle, vaikka rakastin sinua todella paljon.
Hävettää etten osaa sanoa tätä suoraan sinulle, vaan kirjoitan tämän nettiin. Toisaalta ehkä en uskalla sanoa sinulle mitään, mutta toisaalta toivon, että näkisit tämän. En ole koskaan ollut vahva, tarvitsin aina sinua vierelleni. Olit meistä se vahvempi ja olit aina tukena kun tarvitsin. En osannut olla tuki ja turva, olin itsekäs ja pelon valtaama.

Vuodet kuluivat ja me kasvoimme. Muistan edelleen sen päivän kun tapasimme ensimmäistä kertaan. Se oli kesä 2005, upea kesä. Kävelit taloni ohi, huomasin sinut heti ja huusin ”Hei sinä! Me voitaisiin tutustua”. Silloin olin vielä rohkea ja peloton. Olin vapaa ja nuori. Päivät alkoivat kulua ja vietimme aikaa todella paljon yhdessä. Meillä oli upeita hetkiä, upeita muistoja on niin monia. Suhteemme kasvoi. Yhtäkkiä aloimme kasvaa erilleen. Ymmärrän vasta nyt syyn siihen, miksi kasvoimme erillemme.

Haluan pyytää anteeksi, että olin sellainen sinua kohtaan. Haluan, että tiedät minun rakastavan sinua aina ja ikuisesti. Oikeastaan en osaa sanoa oikein mitään. Olen helvetin pahoillani.

 

fridaxxx